Читать онлайн
Suomalaisen teatterin historia II
Suomalaisen teatterin historia II Puhenäyttämön alkuvuodet ja suomalainen ooppera. 1872-79
I. Ensimäinen näytäntökausi, 1872-73
Suomalainen teatteri oli siis olemassa.
Sen olemassaolo luettiin siitä hetkestä, jolloin, niinkuin ennen on kerrottu, sen perustaminen päätettiin 22 p. toukok. 1872. Sillä joskin monesti aika päätöksen ja toimeenpanon välillä voi venyä pitkäksi, ei tällä kertaa viivytys tullut kysymykseen. Kuluiko perustamispäivästä kaksi viikkoa vai kolme ennenkuin teatteriseurue oli koottuna, sitä emme voi tarkoin sanoa, mutta varmaa on, että jo kesäkuun keskivaiheilla seisoi Kaarlo Bergbomin ympärillä joukko valmiina työhön. Ja työhön – se on harjotuksiin – ryhdyttiinkin kohta; kesälomaa ei pyydetty eikä annettu. Suomalainen teatteri oli siis olemassa.
Ja tämä tosiasia merkitsi paljo. Totta on, että jos tämä taidelaitos, silloin kun se ainoastaan häämötti toivossa, oli ollut monenlaisten epäilysten alainen, asianlaita siinä kohden ei piankaan parantunut. Se osa yleisöä, joka oli halveksinut ja vastustanut yritystä, ei suinkaan sentähden luopunut kannastaan että teatteri oli muuttanut mielikuvituksesta todellisuuteen – päin vastoin se odotti, että uhkarohkea ja tietenkin taiteelle hyödytön puuha ennen pitkää raukeaisi mahdottomuuteensa. Mutta toisin oli niiden, jotka vuosikausia olivat suomalaista näyttämöä ikävöineet. Eivät ainoastaan lähimmät – Kaarlo ja Emilie Bergbom – joiden kannettavaksi tuhansien huolien taakka itsestään lankesi, ja ne näyttelijänalut, jotka teatteriin liittyivät, vaan laajat ryhmät suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä käsittivät laitoksen pelkän olemassaolon isänmaalliseksi ilonaiheeksi. Heissä ei ollut epäilystä eikä toivottomuutta, vaan Suomalainen teatteri tuli pitkiksi ajoiksi suomalaisuuden lempilapseksi, jonka riemut ja huolet, menestykset ja vastoinkäymiset olivat päivän tärkeimpiä puheaineita. Bergbom-sisarusten – näiden sisarusten, jotka vihdoin olivat saaneet määrätyn, yhteisen elämäntehtävän – uhrautuvaisuus ja kaikki kestävä tarmo, näyttelijäkunnan innostunut harrastus sekä ystävien myötätunto ja alituinen avustus, nuo teatterin elämän ja edistyksen ehdot, ne ne lopulta sitten voittivat epäilijät ja vastustajatkin.
Ensiksi luettelemme seurueen jäsenet, sillä joskin harvat niistä kohosivat taiteilijan kannalle, ovat he kuitenkin, osallisina alkuajan innostuneihin pyrinnöihin, ansainneet kunnian tulla tienraivaajina mainituiksi teatterin historiassa:
Oskari Vilho 1 (Gröneqvist), 32 v., ylimääräinen kamarikirjuri senaatissa 1869-72 (kts. I. s. 15);
Ismael Edvard Kallio (Nyberg), 42 v., sepän poika Hartolasta, ylioppilas 1855, opettaja Helsingin alkeiskoulussa 1857-72;
Aukusti Korhonen (Öhqvist), 21 v., ollut Westermarkin seurueen jäsen (kts. I. s. 28);
August Alfred Aspegren, 26 v., syntynyt ruotsalaisista vanhemmista Uudessakaarlepyyssä, ollut aliupseeri ruotuväessä ennenkuin meni Westermarkin teatteriin, jossa alkanut esiintyä suomenkielellä;
Edvard Himberg, 19 v., vaunutehtailijan poika Haminasta, Westermarkin seurueen jäsen;
Maria Aurora Olivia Toikka (Gullsten), 32 v., vääpelin tytär Kurusta, Helsingin teatterikoulun oppilas ja Westermarkin seurueen jäsen;