Niitä näitä runouden alalta
Erik Blom




E. J. Blom

Niitä näitä runouden alalta





Suomen Impi


		Armas juoksi aamu-rusko,
		Kulta-siivillä kohosi,
		Ilon tuoja itse päivä,
		Lensi leimuten perässä.
		Valo nousi, varjot haihtui,
		Syttyi kasvot kaiken luonnon,
		Posket metsien punastui;
		Vedet välkkyi, maa mehusi,
		Kaikui kantele Jumalan
		Syntyessä Suomen immen,
		Ilmi-tullessa ihanan.
		Tuuli lasta tuuditteli
		Kedon nurmi-kätkyessä,
		Liekussa lavean luonnon.
		Käki kukkui kätkyellä
		Humisevan hongan päässä,
		Laulu-rastas raikueli,
		Viihdytteli vii'akosta.
		Lähde lempensä lirisi,
		Pisaroitsi taivas-pinta
		Armahan asettumaksi,
		Suosinnaksi Suomen neidon. —
		Siitäpä sydämen lempi,
		Itku-pohjainen ilonsa.
		Kului kuuta, vieri vuotta.
		Heitti herttainen ikänsä,
		Jaksoipa jaloillehensa
		Neito neuvoille omille.
		Silmäeli seutujansa,
		Ilmojansa ihmetteli:
		Astui alhot, kulki kummut,
		Maita, teitä matkusteli
		Vesinensä, vuorinensa,
		Väärinensä, suorinensa
		Luonnon notkelmat lopeti.
		Näki näitä, kuuli noita,
		Keksi käydessä kutakin
		Äänetöntä, ääntävätä,
		Jalan, siivin joutuvata:
		Kaikki tiehensä tilautui
		Mitä Suomen merkillistä,
		Suuren niememme suloista.
		Sieltä neito neuvoksensa
		Oivalsi opin aloja,
		Sydämellensä satoja,
		Tuhansia tunnollensa;
		Sieltä eljet ehkehimmät
		Povellensa puhkesivat,
		Sieltä kirkkahin kipene
		Sätenöitsi sieluhunsa.
		Avarat on luonnon annit
		Luetella suuren lahjat:
		Kevät ehti, ääret hohti,
		Metsä soitti, maa vihersi;
		Sydämeen jo Harto syttyi,
		Laukesipa laulamahan,
		Saaden leivolta sanansa,
		Mieli-johdon joutsenelta. —
		Kohta kerkesi kesäkin:
		Illat hehkui, ilma kiehui,
		Vipasi vesien kalvot
		Luonnon suonet läikkyeli;
		Jopa heltyi hennon mieli,
		Harrastui halu sulohon,
		Kehensihe korkehille. —
		Syksy joutui synkiöiksi
		Kalvasti olennon kasvot
		Tuoden viljalta veroa,
		Hedelmiä helmassansa;
		Tuosta tointui mielellensä
		Surun tyytyvä suvanto,
		Tuostaki totisen arvon
		Elämänsä ehdotteli. —
		Tuli talvi; maa ja taivo
		Kirkas säihkyen kimelsi
		Väkäisessä valkiassa:
		Siitä Raittius sikisi
		Povehensa puhdas toimi,
		Epä-turha tuntohonsa. —
		Näin ne neuvoi neitoselle
		Luonnon kerrat kilpaellen
		Mointa muutakin enemmän.
		Kaikki aikansa odotti.
		Joutui, joski verkkaisehen:
		Siitä maltti mielellensä
		Arvelu heti asettui.
		Kosket kuohui, virrat vuoti,
		Sul'ut särki, salvat sorti
		Juosten juovassa samassa;
		Tulipa urhoksi tuosta,
		Pysyväksi pyrkehissä
		Kerran keksityn uralla. —
		Mehiläinen mettä lensi,
		Keräeli kennoihinsa
		Tarvetta soman talonsa:
		Siitä siivoksi opastui,
		Uta'utui uutteraksi.
		Vuoret lahjoi lause-säilyn
		Sekä pinnan sielullensa.
		Kaikki kalttansa opetti:
		Kuusen kalve kaitsevuuden
		Hoitavuuden hongan varjo,
		Mettinen ujon menonsa,
		Käytöksensä kyhkyläinen. —
		Saipa sieltä, toipa täältä,
		Mikä miksiki osoitti;
		Kaikki katsoi, tuiki tutki,
		Tajunsa yhä teroitti
		Perustellen pienimmänki
		Mutkan muodoissa olennon. —
		Ehevin toki eränsä
		Yksi näiden yhdistymä
		Rikkaus on rinnassansa,
		Povessansa parhas aarre:
		Vaka henkensä vapaus. —
		Siten Impi nyt sivistyi,
		Sukeutui suloinen neito.
		Näin hän astuvi eteemme,
		Siirtähikse silmihimme,
		Puhdas-sieluinen sorea,
		Kaunis-vartinen korea,
		Emon suuren elkehinen,
		Luojan lemmitty ihana. —
		Suosi, suosi, Suomen poika,
		Tätä raitista rakasta,
		Kultoasi kunnioita!
		Ei ole mointa morsianta,
		Neitoa tämän-neroista
		Suotuna suloisempata,
		Paitse, pulskea, Sinulle!
		Siin' on onnea ololta,
		Rikkautta, rakkautta
		Oman kultasi ohella,
		Vierellä viattomasi;
		Suojele vaan suotuasi,
		Varjele valittuasi
		Muiden kärkkyjäin käsistä,
		Reudonnasta riettaisien.
		Siit' on nouseva Sinulle
		Taloutes' itse taivas
		Ilon, toivon tähtinensä,
		Siitä ihme ilmoittava,
		Kaiken maailman kateus
		Riemuksi oman povesi,
		Jalon Suomemme suloksi.




Savonmaalle



Helsingistä v. 1845

		Kun ma muistan muinoisia
		Hetkiäni herttaisia,
		Iltoja iki-suloja,
		Siellä sievässä kylässä
		Kallaveden kainalossa;
		Kohta sielu siipiänsä
		Pyhä lintu laajentavi,
		Kotkana kohottahikse
		Tullaksensa tuttavainsa
		Luokse Luonnon ja Perehen.
		Ei ne eksy mielestäni
		Eikä muistista murene
		Savoni sulot näkymät,
		Koti-maani mainittavat
		Seudut ihmehen ihanat.
		Vieläpä vihertelevät
		Edessäni entisesti
		Kaikki syntymä-sijani
		Maat matalat, mä'et ylävät,
		Leh'ot, laaksot lempehimmät:
		Puijon ukko, pilvi-harja,
		Vesa-rinta Vannunvuori
		Sekä Uuhimä'en sileät,
		Kallaveden katselijat:
		Vielä sieltä silmäelen
		Ääret allani avarat:
		Kuinka järvet kuumoittavat
		Sadan saarosen välistä,
		Lah'et, salmet, lammit kaikki
		Illan paisteessa palavat
		Kuvastaen kukkuloita,
		Kautta taivahan kajaten.
		Vielä kuulen kuikan äänen,
		Valitukset valko-rinnan,
		Vielä virret venhemiesten
		Airon kolkkaissa kohovan
		Moisen armon antajalle,
		Suojalle sulon asunnon.
		Kaikki saavat sieluhuni
		Tuolta nuo ihat tuhannet
		Alat tenhon armahimmat.
		Koko luonto korvihini
		Kutsun kuiskavi lumovan,
		Sinne toivoni sitovi,
		Väkevästi viehättävi,
		Sinne hartahan haluni,
		Halun muita hartahamman.
		Mut jos kuulen kulta-äänen,
		Savoni sorean kielen
		Miesten huulilta mehuvan
		Taikka vielä viettävämmin
		Sulon naisen suusta soivan;
		Silloinpa sydän sulavi,
		Leviävi, lämpiävi
		Harvoin saaduista sanoista
		Etelähän eksyneistä;
		Kieli mielen' kihloavi
		Maamme kanssa, morsiamen
		Köyhän kyllä, vaan ihanan.




Ihmis-kasvot



(F. M. Frantsénin mukaan)

		Levittää jo purppur'-hunnun
		Kerkes' yli setri-kummun.

		Helmi välkähteli ve'essä,
		Joutsen ui jo suvanteessa
		Salmen varjoisan;
		Viina hehkui rypälössä,
		Kyhky harras metsikössä
		Kukers' onneaan.

		Mutta ihaninpa puuttui
		Maailmassa: – Ruunu puuttui
		Vielä luomisen;
		Kunnes nousi tomustansa
		Ihminen ja kasvoillansa
		Hämmästytti sen.

		Lumi vuorten synkiäksi
		Käv' ja aamu-rusko läksi
		Alas tummennut;
		Tähti, joka päivän päässä
		Istui, eipä olla tässä
		Enää julennut.

		Eläimetki nousnehellen
		Kumartuivat ihmetellen
		Tulta silmien,
		Joista sulo lempi kiilsi,
		Joiden kyyneleissä piilsi
		Toivo i'äinen.

		Enkel'-parvi, nähtyänsä,
		Hänen ihat hempeänsä,
		Katsoi Tekijään.
		Luoja painoi laatimaansa
		Leiman; ja jo kuvastansa
		Iloits' hymyen.

		Sä, ku väität: "mikä luotu,
		Sielua ei sille suotu,
		Kaikki tomu se;"
		Tyhmä! astu lähtehellen,
		Kasvos' näe, ja hävystellen
		Kohta vaikene.

		Nä'eppäs otsa tiede-niekan
		Tuon, ku luonnon joka seikan
		Tuopi selkeään;
		Näe, kuin silmä leimahtaapi
		Sankarin, kun taivuttaapi
		Kansat älyllään.

		Entäs ydin ihannelman?
		Nosta linnikko mun Selman'
		Ruso-poskilta;
		Katso, sulo silmänteensä,
		Katso, tummat hiuksensa
		Tuulen vallassa!

		Taikka hiivi jälestänsä,
		Majahan kun lievitteensä
		Viepi surullen;
		Katso, kuinka kyyneleitse
		Sielun lempi ilmaiseiksi
		Lohdutukselleen!

		Taivon vilaus näkyvissä,
		Enkel'-haamo elävissä,
		Muoto ihmisen!
		Näenkö sun vaan maailmassa?
		Etkös vielä Tuonelassa
		Hymy itkien?

		Vielä Selma viehättääpi
		Kerran Enkelit, kun jääpi
		Niiden seurahan;
		Selma! vielä Taivahassa,
		Tuolla iki-Onnelassa,
		Sun ma nähdä saan.




Talollis'-poika



(J. L. Runebergin mukaan)

		Jo väsyksiin mä hakkasin
		Ja te'en sen uudestaan,
		Ja, kirves ehk' on terävin,
		On honka seisallaan.

		Tää käs' ol' ennen navakka;
		Nyt on se hervonnut,
		Kun talven olen pettuja
		Ja vettä nauttinut.

		Jos muunne pois ma muuttaisin,
		Vaan nähden etuan',
		Niin herroiss' ehkä löytäisin
		Ruis-leivän puhtahan.

		Lik'-kaupungissa ehkä saan
		Jo palkan melkeän;
		Näin mietin useasti; vaan
		Ei liene siitäkään.

		Näet, kuvastaako lammikko
		Siell' lehto-kumpua?
		Siell' loistaneeko aurinko
		Niin armas ihana?

		Siell' onko laakso tuoksuva
		Ja kangas mäntyneen?
		Ja, nyt jon torvi kajahtaa,
		Oi, onko siellä hän?

		Kas, pilvi kuinka turvaton
		On tuulten leikkinä —
		Ja koditonna mikä on
		Tää ihmis-elämä?

		Kentiesi, Herra helpon suo
		Jo hä'älle rahvahan,
		Kentiesi, syksy meille tuo
		Jo leivän paremman.




Väntrikin markkina-muisto



(J. L. Runebergin mukaan)

		"Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään,
		Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"
		Näin se alkoi, sen mä muistan, laulu aivan tarkoilleen;
		Kaupungissa käydessäni torilla ma kuulin sen.

		Markkinoita pidettiin nyt, tulvi miestä, tavaraa,
		Kansa näytti karmiaalta, kauppa oli hankalaa;
		Haja-mielin astuttua kadun kulmahan ma sain,
		Kuhun vaunut takertuivat ah'ingossa kulkevain.

		En mä tiedä väkistekö, vaiko mielin seissut lie;
		Ohjillinen ärjyi huimin saadaksensa auki tie.
		Mutta vaunuiss' istui herra ynsiästi kenoten,
		Puuhka rinnaltansa välkkyi helo kirkas tähtien.

		Minä katson katsomista, muistoihini heräjän.
		Nämä kasvot nähnyt o'on, vaan milloinka ja missähän?
		Lapuan ja Salmin luona riviss' ol' hän urosten,
		Silloin Katteinina vasta, nyt jo Kenraal' yläinen.

		Muuttunut hän oli sangen, ehk' ei yksin vuosistaan,
		Asu ynnä korskeamp' ol' ylävällä kohdallaan.
		Ylpeilikö? Kenpä tiesi; katsanto ja ryhtinsä
		Oli tyyni, ehkä kylmä, isoinen ja töykeä.

		Ilo-mielin tapasin ma aina sota-kumppanin,
		Tätä vaan ma katsastelin; sydän kävi jäädyksiin.
		Pöyhistele, arvelin ma, ennen sama-rivikäs.
		Alaisempi olit, ehkä koreampi veressäs'.

		Nyt se kaikui äkkiänsä sama laulu jällehen,
		Markkinoiden hälinässä vapiseva vanhan ään':
		"Miehet, naiset, onko täällä kuulevata ketäkään.
		Kuinka vanha sota-uros veteleepi virsiään?"

		Urho-luonto mäkin jouduin kuulijaksi mieluisan';
		Ylpeästi kääntyneenä selin jalo-herrahan
		Väistihime syrjemmälle kihinästä hiljakseen,
		Siten tullen kuuluville tutisevan vanhuksen.

		Avopäin, mut korkeana, porras-laudall' istui hän,
		Polvellansa nukka-vieru hattu vasen-kä'essähän.
		Tämä käs' vaan oli jäänyt otannaksi almujen;
		Oikeansa oli poissa, sota oli saanut sen.

		Ja hän lauloi ympärinsä, kelle sanat sattuivat,
		Huono laulu, huono palkka, huonot oli kuulijat:
		Likimpänä häntä seisoi pakinoiden yh'essä
		Poika-retkaleita joukko, roima oppilas ja mä.

		Mut hän lauloi korkehita muinais-ajan muistoja,
		Uro-töitä mennehiden, nyt jo muka halpoja.
		Suomen sota oli aine, isänmaamme viimeinen,
		Aika voiton, ahdingon ja kunniamme kultainen.

		"Seisonut jo," lauloi vanhus, "kolmekymmenesti
		Luoti-satehessa, nähnyt näljän, vilun, valvonnon;
		Mieskin olen riviss' ollut, ehkä nyt jo hylkynä,
		Paremp' käten Uumajall' on, toinen saamatonna tää."

		Onko täällä nuorempata, joka kuuli sanan tuon:
		Aseihinne miehet; maasta rauha poissa jo nyt on?
		Silloin tulta mieless' oli, toinen into miehissä,
		Silloin paloi tääki sydän, kylmä kohta, niinkuin jää.

		Hämeenlinna, vielä muistan, kun sun kuutamassa nä'in
		Ensi kerran Hattelmalan harjanteelta alla päin;
		Ilta myöhä ol' ja kolkko, vaan ma, vaikka uupunut,
		Lepoa en etsinynnä, kodosta en huolinut.

		Ei; sun järvihis' ja maihis' tähti nyt mun mieleni.
		Siell' ol' enemmän, kuin koto, enemmän, kuin lepoki.
		Siell' ol' Suomen joukko ko'ossa, nuori, uljas, riipeä;
		Meihin katsoi isänmaa ja meepä isänmaahamme.

		Vanha Klerker kunnian on saava iankaikkisen,
		Seitsenkymmeniäs, ehkä vielä urhomielinen.
		Vielä muistan valkopäänsä, rivitse kun ratsasti
		Sekä silmin, niinkuin isän, poikiansa katseli.

		Kuusituhannella miestä vihollisen vertainen,
		Kerran elämässä vielä suorin seista tahtoi hän.
		Ensinkään ei epäelty, so'assa kaikki mielineen,
		Toinen luotti toisehensa, meihin hän, me hänehen.

		Nyt tul' Klingspor, sota-päällys, ylpeä, kuin kuningas,
		Kaksin leuvoin, yksin silmin, sydämeltä puolikas,
		Nyt tul' Klingspor, otti ohjat nimen suuren vallalla,
		Antoi käskyjä, kuin Klerker, mutta alti pa'eta.

		Kirkas yö sä Hämeenlinnan, valvottuna hangella,
		Et sä vuotten kuluttua murene mun muistista,
		Vaikka pettyi harras into, toivon tähti alas lask',
		Kaikki voiton uneks' muutti sydämetön vennokas.

		Milloinkas hän kerran onpi tilin vielä tekevä
		Noista taka-askeleista, kun ol' meno eellensä,
		Häpeästä nimellemme, kyyneleistä miehien
		Vuotavista, kun ois' ollut verta vuodattaminen?

		Siikajoella, Revolahdell' lähettiinkö pakoisaan?
		Käs' vai jalka nopeampi ol'ko silloin liikkumaan?
		Adlerkreuts ja Kronstedt sekä muutki voisi vastata,
		Mutta urhot, kuulen ma, on miss' ei enää lausuta.

		Jalot mainitsinpa kahdet; kiitos heille ainiaan!
		Moni heidän vertaisensa mennyt on jo manalaan.
		Döheln lepää, Dunker lepää, ja jos kysyt niistä nyt,
		Saa, kuin tässä, kertojana olla uros nääntynyt.

		Miks'en kaatua ma saanut, missä muutki vierelläni',
		Missä Suomen urho joukko vietti juhla-hetkiään,
		Kussa kunniamme loisti kirkkahimmin: aikahan
		Alavuuden, Siikajoen ja Salmin sekä Lapuan?

		Ei ois' pakko paetaksen' ollut Pohjan hankihin
		Taas ja nähdä voitto-riemun tukehtuvan tuskihin,
		Eikä surra tuhansien kohtalota hirveää:
		Kohmettua Tornon jäillä; Kaalisissa kenkättää.

		Kova loppu vaivojemme, raskas ero maastamme!
		Muutamien kanssa tulin tok' mä Ruotsin rannalle.
		Uskollisna punattua tuonkin hiekan verellän'
		Torill' itselleni tässä laulan hengen pidätteen.

		Jumal', auta isänmaata! vähät muusta; soturi
		Heitteä voi hengen, onnen, kädet, jalat, kodonki.
		Jumal', auta isänmaata! se on päätös lauluan',
		Muut jos sanat muuttuvatkin, näillä aina lopetan".

		Ja hän nousi sota-vanhus, läksi ulos hälinään,
		Saipa lantin muutamilta', enimmilt' ei niitäkään;
		Siirtyi sitte herran luo ja kumartaen harmajaa
		Päätä ojensi jo hälle kulunnaisen hattunsa.

		Kenraali nyt, korehine kiiltimine, nauhoineen,
		Synkistyi ja tempas' hatun kä'estä sota-vanhuksen,




Конец ознакомительного фрагмента.


Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию (https://www.litres.ru/erik-johan-blom/niita-naita-runouden-alalta/) на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.


